Oikeus osaamiseen – velvollisuus vastapanokseen?

Koulutuspoliittista keskustelua käydään Suomessa tällä hetkellä yllättävän vähän, vaikka nähtävissä on selkeitä ja suuria muutoksia. Periaate on tähän saakka ollut, että jokainen suomalainen voi taustastaan riippumatta opiskella yhteiskunnan tuella niin pitkälle kuin rahkeet riittävät – ja myös aloittaa alusta, jos aikaisempi uravalinta ei syystä tai toisesta onnistu tai ammattia haluaa vaihtaa. Tästä on seurannut se, että valtion rahoituksella ovat (lisä)kouluttautuneet ja pätevöityneet myös jo työelämässä olevat aikuiset. Yritysten panokset henkilöstönsä koulutukseen ovat jääneet vähäisemmiksi kuin ehkä ilman yhteiskunnan osuutta olisivat olleet.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se ei oikeuta väistämään suuria kysymyksiä: mihin suuntaan haluamme koulutuspoliittisesti Suomea viedä?

Halutaanko tästä mallista luopua? Valtion taloudellisen tilan ja säästöjen kohdentumisen vuoksi toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa on käynnistymässä muutos, jossa aikuiskoulutuksen pelimerkkejä asetellaan uuteen asentoon. Ovatko yritykset ymmärtäneet, että tulevaisuudessa niiden on satsattava henkilöstön täydennys- ja pätevöitymiskoulutukseen todennäköisesti aikaisempaa enemmän? Syntyykö uudenlaista liiketoimintaa henkilöstökoulutuksen alueelle? Sehän on hienoa, jos näin tapahtuu.

On myös aiheellista kysyä, mitkä ovat yksilön oikeudet kouluttautua ja toisaalta velvollisuus ymmärtää, että verovaroin kouluttaudutaan yhteisestä pussista kuluttaen, ei omasta kukkarosta maksaen. Voiko kouluttautua yhden tai jopa jo parin ammatin omaavana aivan uudelle alalle, jota ehkä haluaa harrastaa? Vai pitäisikö paikka antaa nuorelle, jolla ammattia ei vielä ole, jos sellainen kiinnostunut löytyy? Onko meillä jokin velvollisuus vastapanokseen saatua koulutusta vastaan?

Ammatillisen koulutuksen järjestäjät tietävät varsin hyvin, että ihmisiä eivät välttämättä kiinnosta ne ammatit, joissa työvoimapula on suurin. Ketään tuskin haluamme silti pakolla ohjata opiskelemaan kokiksi, lähihoitajaksi tai koneistajaksi, jos ala ei yhtään kiinnosta eikä motivaatiota ole?

Yhtälö ei ole helppo, mutta se ei oikeuta väistämään suuria kysymyksiä: mihin suuntaan haluamme koulutuspoliittisesti Suomea viedä? Millaiseen osaamisen hankkimiseen ja kehittämiseen yksilöllä on oikeus yhteiskunnan varoin? Mitä yhteiskunnan kannattaa ja pitää tarjota? Mikä on elinkeinoelämän osuus tulevaisuudessa?

Kirjoittaja on Maria Taipale, Rasekon johtava rehtori, kuntayhtymän johtaja, kasvatustieteen tohtori.